Pikkusiskoni, Henni. Suurin rakkaus.

Onko sinulla elämässäsi ihmistä, jonka tiedät aina olevan vierelläsi, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Onko sinulla elämässäsi vierelläsi ihmistä, joka halaa sinua todella lujaa kun sinä itket. Onko sinulla elämässäsi ihmistä joka saa sinut AINA nauramaan, olipa olo kuinka kurja tahansa. Onko sinulla elämässäsi ihmistä, joka ei ikinä jätä, ja joka rakastaa sinua aina teitpä sitten mitä tahansa. Onko sinulla sellaista ihmistä elämässäsi joka ei tuomitse päätöksiäsi, vaan tukee sinua niissä, ja kannustaa ja ohjaa kaikessa. Onko sinun vierelläsi ihmistä, jonka rakkaus on aidointa mitä vaan voi mikään rakkaus olla? Ja joka tekisi puolestasi mitä vain, joka olisi valmis uhraamaan monia asioita, vain sen takia että sinulla olisi hyvä olla. Onko sinulla elämässäsi ihmistä, jonka kanssa voit jakaa kaikki asiat, jonka kanssa sinulla on eniten yhteistä, yhteinen menneisyys, yhteinen tulevaisuus, yhteiset lapsuudenmuistot? Onko sinulla ihmistä, joka tuntee sinut parhaiten, joka saa sinut vihaisimmallakin hetkellä repeämään nauruun? Entä sellaista ihmistä, jonka kanssa voit riidellä todella verisesti, mutta silti selviätte siitä, ja rakkaus vain vahvistuu vahvistumistaan. Onko sinulla elämässäsi ihmistä, joka hakkaa sinua, heittää rätillä naamaan, ja työntää likaista tiskirättiä suuhusi, vain sen takia, että saisi sinut nauramaan niin että vatsaankin sattuu.

Minulla on sellainen ihminen elämässäni. Ihminen, joka tekee nuo kaikki asiat, ja on juuri tuollainen mitä äsken kuvailin. Ja sitä ihmistä, en vaihtaisi ikinä kehenkään, enkä voisi ketään muuta rakastaa niin paljon kuin tuota henkilöä. Ja olen kiitollisin elämälle ja maailmalle siitä, että minulla on juuri se ihminen elämässäni, vierelläni, ja jokapäiväisessä arjessani.

Pikkusiskoni, Henni, on se ihminen joka on juuri kaikkea sitä mitä kirjoitin. Ja Henniä rakastan niin paljon, kuin vain ketään voi rakastaa. Meillä on miljoonia yhteisiä, hauskoja ja kurjia muistoja. Meillä on yksi todella iso yhteinen asia, suru ja tuska, jota kannamme aina mukanamme yhdessä, käsikädessä katsoen taivaalle, seuraten yhteistä tähteämme. Isämme tähteä. Isä rakastaa meitä aina tuolta jostain ylhäältä pilvien päältä, jossa hänellä on nyt hyvä olla. Isämme rakkaus, suojelee minua ja Henniä, ja pitää meitä koossa. Ja se tähti, mikä näkyi taivaalla kesällä Henni, kun katsoimme taivaalle mökillä, se tosiaan oli isi. Isi halusi meille näyttää missä hän on. Minä olen nyt monesti nähnyt sen tähden sen illan jälkeen, ja uskon että sinäkin olet. Se tähti johdattaa meitä, se tähti lohduttaa meitä kun on paha olla, se tähti näyttää meille suunnan, minne jatkaa kun ei tiedä minne polulle lähtisi. Isi on sydämessämme, ja tukee meitä sieltä.

Meillä on Hennin kanssa maailman ihanimmat vanhemmat, vaikkei isämme olekaan enää täällä maailmassa, eikä jokapäiväisessä arjessa, niin hän on sydämessämme, tukemassa, rakastamassa ja ohjaamassa meitä. Mutta meillä on Hennin kanssa yhteinen äiti, joka on myös juuri tuota kaikkea mitä äsken kirjoitin, paitsi että äiti ei heittele minua tiskiräteillä naamaan, ja hakkaa minua. :D Meidän äitimme on maailman hyväsydämisin, aidoin, kultaisin, empaattisin, fiksuin, ja maailman kaunein nainen sekä sisältä että ulkoa. Ja äiti rakastaa aidosti ja on aina vierellä. Olemme Henni todella onnekkaita siitä, miten hyvät vanhemmat meillä on, vaikkei toinen enää olekaan täällä maan päällä, mutta on kuitenkin sydämessä, ja tähtenä taivaalla ohjaamassa meitä. Olemme saaneet koko elämämme ajan kokea rakkautta, ja TURVAA. Koskaan ei ole tarvinnut pelätä, ettei olisi turvassa. Aina on voinut luottaa, joko isään tai äitiin, tai molempiin. Koskaan ei ole meitä hylätty, eikä hylätäkkään.

Mutta Henniä haluan kiittää suuresti siitä, että kun hän vain päivästä toiseen jaksaa kuunnella mun huutoa ja karjumista, kun mulla on paha olla. Ja kun Henni vain jaksaa tukea ja kannustaa. Henni ei tuomitse mua jos teen jotain väärin, vaan hän saattaa mainita asiasta, mutta silti saa minut oikeille raiteille, ja jopa nauramaan huonoinakin hetkinä. Meillä on Hennin kanssa niin paljon yhteisiä hyviä muistoja joita en vaihtaisi ikinä mihinkään.

Muistatko Henni, kun söimme Samoksella niitä TODELLA IHANIAAAA tonnikalaleipiä, ja kuinka taivaissa olimme kun saimme syödä niitä joka päivä? Muistatko ne riidat uima-altaalla kun meillä tuli erimielisyyksiä siitä olemmeko uimiskisaa vaiko jotain muuta leikkiä. Muistatko sen, kun viime kesänä yhdessä istuimme mökin kuistilla, minun oli paha olla, ja sinä tulit viereeni, ja huomasit taivaalla tähden. Katsoimme toisiimme, ja tajusimme että se tähti on todella se mitä me molemmat ajattelemme. Se tähti oli kirkkain tähti, minkä olin koskaan nähnyt. Ja se tähti, on Henni vain sinun ja minun tähti, se on meidän oma rakas isä.

Muistatko Henni, kaikki meidän valokuvausreissut, kuinka ne aina päättyvät riitoihin? Mutta silti molemmat saavat aina lisättyä hienoja kuvia koneelle. Muistatko Henni, kun yhdessä matkustimme isämme siskon luo, ja itkimme junassa pitäen toisiamme kädestä kiinni. Se hetki oli minulle todella tärkeä, silloin todella tunsin että on joku kenen kanssa voin suruni oikeasti jakaa.

Sinä Henni, olet maailman ihanin tyttö. Sinä Henni, olet kaunein, upein ja fiksuin tyttö. Olen todella ylpeä sinusta, ja olen todella ylpeä siitä, että juuri minä saan olla isosiskosi. En vaihtaisi sinua koskaan keneenkään. Ilman sinun rakkauttasi, en enää edes yrittäisi. Saan sinusta todella paljon voimaa jaksaa hengittää, jaksaa olla jotenkin edes kiinni elämässä.

Kumpa saisin sinut ymmärtämään ja uskomaan, miten kaunis oikeasti olet, sekä sisältä, että ulkoa. Sinä oikeasti hohdat oikein kun naurat, olet kuin aurinko päivissäni. Ja olet aurinko varmasti monien muidenkin päivissä, hymysi ja naurusi pelastaa varmasti kenentahansa päivän.

Olet Henni niin aito, upea, kaunis, hyväsydäminen, empaattinen ja täyttä kultaa koko tyttö. Olen niin ylpeä sinusta, jaksat käydä niin hienosti koulua, jaksat tukea ystäviäsi, jaksat tehdä vaikka mitä, vaikka sinua väsyttäisi. Olet kuin supernainen, kykenet mihin vain. Toivon todella kovasti että oikeasti pidät täysin sormin kiinni unelmistasi, koska ne oikeasti tulevat toteutumaan, ja minä tuen ja autan sinua siinä. Sinä saat vielä esimerkiksi sen ammatin minkä sinä haluat, sinä pystyt siihen. Minä tuen sinua siinä, minä autan ja huonoina hetkinä, heitän sinua tiskirätillä naamaan niin lujaa, että hermostut ja heität minua. Siitä alkaa sota, joka saa meidät molemmat nauramaan niin paljon, että äiti jo hermostuu siihen meluun.

Olet MAAILMAN PARAS PIKKUSISKO! Kiitos kun olet siinä, kiitos kun rakastat, kiitos kun tuet, ja kiitos kun olet juuri SINÄ. Olet täyttä kultaa, ja täydellinen sisko minulle.

 
                                            JA OLET MAAILMAN KAUNEIN TYTTÖ.

6 vuotta....

Ohhoh, onpas siitä taas vierähtänyt melkeinpä kuukausi, kun tänne olen viimeksi mitään julkaissut. Voisin hieman ehkä alkaa tsempata! :) Tai no, ehkä se on vain hyvä, että kirjoittaa vain silloin, kun oikeasti siltä tuntuu, ja kun on jotain kirjoitettavaa.

Ajattelin tänään kirjoittaa eräästä asiasta, jota olen tänään paljon miettinyt, ja joka on hieman jopa painanut mieltäni..

Eli siis... Nyt on tosiaan kulunut 6 vuotta siitä, kun isi nukkui pois. Mulla on tänään ollut todella outo olo asiasta. Oudointa asiassa on se, että se päivä oli eilen, ja eilen mulla oli koko päivän todella outo olo, ahdisti vähän, ja välillä ahdisti todella paljon. Olin myös todella väsynyt, ja jotenkin allapäin. Mutta, en kuitenkaan eilen tajunnut/muistanut mikä päivä todella oli eilen!! Ja se on minusta pelottavaa, miten mun alitajunta sitä yritti viestittää, että; "Hei! Tänään tosiaan on se päivä." Toisaalta ehkä ihan hyvä etten muistanut, koska viime vuosina tuo päivä on ollut minulle aina todella vaikea, en ole pystynyt tekemään mitään, olen vain itkenyt vähän väliä, ja huutanut kaikille, ketkä ovat yrittäneet minulle jutella. Mutta jotenkin ehkä, en tiedä, hieman huono olo siitä, että  miten voin unohtaa...Vaikka äitini sanoin, kuolinpäivää ei tarvitse muistaa...Mutta, en vain voi käsittää, miten mä sen unohdin. Koska kuitenkin se päivä ollut minulle aina niin vaikea.. Monet ovat nyt sanoneet sitä, että ehkä tuo unohtaminen todella kertoo siitä, että olen mennyt asiassa paljon eteenpäin. Että tosiaan olen jollain tapaa osannut päästää pahimmasta olosta, syyllisyydestä ja vihasta irti. Jokaiseen päivääni kuuluu isin muisteleminen, ja se että katson taivaalle, ja mietin mielessäni, miten paljon isiä rakastankaan. Ja se riittää, se riittää että jokaisessa päivässäni isi on mukana. Ei minun tarvitse sinä tiettynä päivänä olla aivan paskana, ja rikki..Ei isikään niin haluaisi.

Nyt kun tämän blogitekstin kirjoittamisen aikana, olen asiaa syvemmin miettinyt, voin nyt kuitenkin ihan hyvillä mielin todeta, että minä todella olen mennyt asiassa eteenpäin, olen ehkä oikeasti osannut tietyllä tapaa päästää irti pahimmasta. Ja nykyään oikeasti mietin useammin sitä kaikkea hyvää mitä oli ennenkuin menetin isin, enkä sitä, miten paskaa nyt on ollut viimeiset 6 vuotta.

En nyt tänään jaksa asiaa enempää pohtia, ja odotan nyt jo innolla, että alkaa nukuttaa, ja huomenna heräisi paremmin mielin. Jospa vaikka huomenna saisin enemmän asioita aikaiseksi, ja jopa voisin oikeasti viettää kivan päivän.

Iskä. Olet se rakkain, aina.

Iskä-rakkain.

Katsot minua niin rakastavasti, hymyillen, ylpeänä isänä. Ja minä, onnellisena sylissäsi, turvallisesti nukkuen.

Yhteinen tiemme alkoi 10 marraskuuta, vuonna 1991. Sinä rakastit minua jo siitä hetkestä lähtien, kuin sait tietää, että olet tulossa isäksi. Rakastit minua, jo ennen kuin näit minut. Ja rakkautesi minuun kasvoi vain, kun sait minut syliisi. Minun oli turvallista nukkua sylissäsi, niinkuin tästä kuvasta näkeekin.

Olin vain pieni tyttövauva, joka oli juuri tullut maailmaan, ja joka koki ainoaksi turvapaikaksi, sinun, isäni, ja äitin syli. Kaikki oli vierasta, mikään ei ollut ennestään tuttua tässä maailmassa. Luultavasti kaikki pelottikin...

Hetket kuluivat, päivät menivät, ja vuodet vierivät. Sinä olit jokaisen päiväni turva. Se syli jossa todella olin turvassa. Ja päiväpäivältä sinä rakastit minua vain enemmän. Opin puhumaan kuulemma aika nuorena. N. 1-vuotiaana. Ja sieltähän sitten tupsahti, "isi"-sanakin. Ja se varmasti teki sinut todella onnelliseksi. Ensimmäinen tyttäresi, oppi sanomaan "isi"-sanan. Kun alan nyt miettiä, voin kuvitella sen naurusi, ja ihanan hymysi, kuin kuulit ensi kerran, että puhun, ja että sanoin vielä sinua isiksi. Ja voin myös kuvitella, että hoin sitä sanaa aika tiuhaan, olinhan aikamoinen isin tyttö.


Kului 3,5 vuotta, ja sitten syntyi toinen tyttäresi, Henni. Olit yhtä ylpeä isä. Minä ja Henni olimme sinulle kaikki kaikessa. Sinä todella rakastit meitä. Ja vaikka tiesi äitin kanssa erosivat, sinä et unohtanut meitä, ja rakkautesi minua ja Henniä kohtaan, ei kadonnut koskaan minnekään. Näkemisemme harvenivat kyllä, ethän ollut enää jokapäiväisessä arjessamme mukana. Mutta sinä olit mielessäni, ja minä todella kaipasin sinua, arkeen, juhlaan, kaikkialle. Olithan sankarini. Kun muut ystäväni ihannoivat joitain sarjakuvien supersankareita, tai muumien poliisimestaria, niin sinä olit minun sankarini, kukaan ei voisi olla yhtä urhea, kuin sinä. Kukaan, ei kukaan muu, voisi saada minua nauramaan niin lujaa, kuin sinä.

Sinä aina halusit saada minut nauramaan, ja hymyilemään. Olit hassu isi, teit kaikkia hassuja juttuja. Ilmeitä, asentoja, kaikkea, kaikkea mikä sai minut nauramaan. Minä todella nautin aina siitä, kuin sain viettää aikaa kanssasi. Olin iloisin, kun äiti kertoi, että isi tulee tänään. Me pelasimme yhdessä kun tulit, sinä, minä ja Henni. Me nauroimme, ja olimme iloisia yhdessä. Ja minä muistan, muistan sen aina, mikä oli lempinimeni. Olin "Läskipää", se sai minut aina nauramaan, kun sanoit sen sanan. Se ei loukannut minua, se lämmitti mieltäni, oli ihana olla isin tyttö, ja olla vielä kaikenlisäksi läskipää. Otit aina hiuksistani kiinni, ja sanoit ihanalla äänelläsi minua läskipääksi. :)

 

Tässä kuvassa, olemme isä, isän vaimo Nina, minä ja Henni. Isi ja Nina olivat juuri menneet naimisiin, vuonna -99. Ne olivat kivat häät, ja otimme Ninan hyvin vastaan Hennin kanssa. (Vaikka onhan se pienien tyttöjen vaikea ymmärtää, miksei isi ole äidin kanssa.)
 
Tapaamisemme hieman vähenivät, mutta minä jaksoin odottaa, jaksoin odottaa sitä, että taas saan nähdä sinut. Muistan aina, kun seisoin pihamme kalliolla, hymyillen, tietäen että sinä ja Nina saavutte pian hakemaan minua ja Henniä, luoksenne. Vatsassani kipristeli, olin intoa täynnä, koska tiesin, että saan taas olla kanssasi.
 
Pelasimme kanssasi usein pleikkarilla kaikkia autopelejä, minä todella tykkäsin niistä. Muistan kun makasin vatsallani patjalla, ja katsoin kuin sinä pelaat, minä todella ihailin sinua, olit hyvä pelaamaan. Ja olit mielestäni hyvä kaikessa, ihan kaikessa mitä teitkään.
 
 
 
 

Tässä kuvassa, olemme yhdissä häissä. Katseestasi huomaa, miten paljon oikeasti minua rakastat. Katsot niin kovin ihanasti, pieni hymy huulillasi. Ja minä pidän kädestäsi lujaa kiinni, enkä haluaisi irrottaa ikinä, en haluaisi ikinä liikkua viereltäsi.

Olin pieni tyttö, joka rakastaa isäänsä, enemmän kuin mitään muuta. Olin pieni tyttö, joka ihannoi isäänsä, enemmän kuin mitään muuta. Olit kaikkeni, se ihminen, jonka olisin aina halunnut pitää elämässäni.

Vuosia taas kului, näkemisemme vähenivät edelleen, mutta sinä soittelit, sinä et ollut unohtanut meitä. Sinä edelleen rakastit. Ja vaikka minun oli vaikea pienenä tyttönä ymmärtää, miksei isi tule, miksei isi ole täällä, niin nyt ymmärrän, miksi et ollut, ja miksi et tullut. 

Puhelusi kuitenkin aina saivat  minut piristymään, sait minut aina nauramaan.

Mutta.........Vuonna 2004, minun ja Hennin, pienien tyttöjen maailma, oli kuitenkin särkymässä, kun saimme puhelun, joka todella oli muuttamassa elämämme. Isä oli sairaalassa. Huonossa kunnossa.

Muistan, kuin kirjoitin nettiin yhdelle foorumille, missä usein kävin, että isäni oli sairaalassa, ja että olin surullinen. Foorumille alkoi ilmestyä tekstejä, missä kaikki lähettivät voimia, ja rukoilivat isäni puolesta. Minäkin rukoilin, joka ilta, joka aamu, ja välillä päivälläkin. Minä en toivonut mitään muuta niin paljon, kun että saisin nähdä isäni vielä, että isi jäisi meidän luo, eikä lähtisi kokonaan pois.

Mutta minä näinkin isäni vielä, menimme äidin, ja isän siskon kanssa katsomaan isiä sairaalaan. Mutta, se käynti oli minulle, nuorelle tytölle kova paikka. Isin silmät eivät enää hehkuneet sitä iloa, mikä niissä ennen hehkui, ne kasvot eivät enää olleet yhtä onnelliset kuin ennen, ja...isi näytti muutenkin kuin aivan eri ihmiseltä.

Sairaalassa käynti oli rankka, sinä olit oikeasti huonossa kunnossa. Mutta silti, sinä kyselit kaikkea, ja minä innoissani hehkutin sinulle että alan pelaamaan sählyä, ja sinä olit ylpeä minusta, hymyilit minulle. Minä, nuori tyttö, olisin halunnut parantaa sinut, olisin halunnut syöksyä syliisi, halata lujaa, ja sanoa että rakastan sinua. Mutten pystynyt. Minun mieli, alkoi ymmärtää, että sinä todella olet lähdössä lopullisesti.

Lähdimme sairaalasta, ja nousin tuolilta, viereltäsi, ja en saanut suustani sanoja, olisin niiin kovasti halunnut sanoa, että rakastan, mutta suuni suostui sanomaan, vain: "Heippa". Kai minä jotenkin, yritin vielä uskotella itselleni, että näen isin vielä, että voin vielä sanoa monesti miten paljon rakastan.

Ei tainnut kulua kuin viikko...Ja olin illalla mennyt nukkumaan. Minulle tuli outo olo, ja äitini puhelin soi. Äitini meni kauemmas huoneestani puhumaan, eli en saanut selvää, mitä äiti puhui. Mutta silti, siitä hetkestä lähtien tiesin, että nyt isi on poissa, nyt en enää ehdi sanoa miten paljon rakastan, ja miten paljon ihannoin todella isiä. Nyt en enää saisi nauraa isin kanssa, en enää saisi ikinä, en ikinä kuulla isin naurua, tai nähdä hassuja ilmeitä.

Ja minun maailmani särkyi, miljooniin triljooniin palasiin, mitä kukaan ei voisi koskaan saada takaisin pakoilleen.

Ikävä on ollut siitä illasta lähtien, maailman suurin, jouduin todella hetki hetkeltä, ja päivä päivältä, kokoamaan maailmaani uudelleen. Päässäni pyöri kysymys; "Mitä minun maailmani on enää ilman isiä?"

  "Mitä minä nyt enää odotan? Kun en voi odottaa, milloin näen isin. "

"Miksi isi? Miksi?"

"Isä, tule takaisin, mulla on ikävä"

Kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, pyöri päässäni, ja pyörii edelleen. Ja tulee pyörimään aina. Maailmani ei tule koskaan olemaan samanlainen kuin se oli silloin, kun isi oli vielä täällä.

Mutta, olen saanut palasia kokoon, olen osannut koota maailmaani vuosi vuodelta ehjemmäksi. Mutta, muutamia palasia en saa koskaan paikalleen, elämässäni asuu aina tietynlainen tyhjyys, se tyhjyys, ettei ole isiä enää elämässä, niin, että sen voisi nähdä, kuulla ja tuntea. Jotkut hetket ovat todella taistelua, ikävän kanssa. Kun haluaisi palata vuosia taaksepäin, haluaisi palata siihen hetkeen, kun isi piti kädestä kiinni, tai siihen hetkeen, kun isä nauraen sanoi minua läskipääksi.

Kaipaan sinua, ikävöin sinua, ja minuun sattuu kovin, kun et ole enää täällä, elämässämme.

Haluan vielä sanoa muutamia sanoja, ja jokainen sana on omistettu isille. "Isä, minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, aina. Jokainen hetki kanssasi oli kultaakin arvokkaampi. Olit sankarini, ja tulet aina olemaan. Ihailen sinua aina. Toivon todella, että kuulet joka päivä ajatukseni, ja sanani, mitkä haluan sinun tietävän. En unohda sinua koskaan. Ja nyt tiedän, että olet paremmassa paikassa, ilman kipuja, särkyjä ja se maailma, missä nyt olet, on kaunis. Sen minä tiedän. Sinä ansaitset vain parasta. Isä, olet turvassa sydämessäni, ja muistan yhteiset vuotemme aina, en unohda niitä koskaan. Ne ovat aina syvällä sydämessäni, ja sinulle on aina isoin paikka sydämestäni. Ja olen aina oma läskipääsi."

Lopuksi, haluan vielä lisätä ihanan kuvan, kuvan joka lämmittää mieltäni, kun kuvaa katselen.

Me todella olemme kuvassa onnellisia yhdessä, ja pysymme aina yhdessä, sydämemme ovat kietoutuneena toisiinsa. Rakkautemme elää aina.

ISÄ, MINÄ RAKASTAN SINUA. AINA.