Ohhoh, onpas siitä taas vierähtänyt melkeinpä kuukausi, kun tänne olen viimeksi mitään julkaissut. Voisin hieman ehkä alkaa tsempata! :) Tai no, ehkä se on vain hyvä, että kirjoittaa vain silloin, kun oikeasti siltä tuntuu, ja kun on jotain kirjoitettavaa.
Ajattelin tänään kirjoittaa eräästä asiasta, jota olen tänään paljon miettinyt, ja joka on hieman jopa painanut mieltäni..
Eli siis... Nyt on tosiaan kulunut 6 vuotta siitä, kun isi nukkui pois. Mulla on tänään ollut todella outo olo asiasta. Oudointa asiassa on se, että se päivä oli eilen, ja eilen mulla oli koko päivän todella outo olo, ahdisti vähän, ja välillä ahdisti todella paljon. Olin myös todella väsynyt, ja jotenkin allapäin. Mutta, en kuitenkaan eilen tajunnut/muistanut mikä päivä todella oli eilen!! Ja se on minusta pelottavaa, miten mun alitajunta sitä yritti viestittää, että; "Hei! Tänään tosiaan on se päivä." Toisaalta ehkä ihan hyvä etten muistanut, koska viime vuosina tuo päivä on ollut minulle aina todella vaikea, en ole pystynyt tekemään mitään, olen vain itkenyt vähän väliä, ja huutanut kaikille, ketkä ovat yrittäneet minulle jutella. Mutta jotenkin ehkä, en tiedä, hieman huono olo siitä, että miten voin unohtaa...Vaikka äitini sanoin, kuolinpäivää ei tarvitse muistaa...Mutta, en vain voi käsittää, miten mä sen unohdin. Koska kuitenkin se päivä ollut minulle aina niin vaikea.. Monet ovat nyt sanoneet sitä, että ehkä tuo unohtaminen todella kertoo siitä, että olen mennyt asiassa paljon eteenpäin. Että tosiaan olen jollain tapaa osannut päästää pahimmasta olosta, syyllisyydestä ja vihasta irti. Jokaiseen päivääni kuuluu isin muisteleminen, ja se että katson taivaalle, ja mietin mielessäni, miten paljon isiä rakastankaan. Ja se riittää, se riittää että jokaisessa päivässäni isi on mukana. Ei minun tarvitse sinä tiettynä päivänä olla aivan paskana, ja rikki..Ei isikään niin haluaisi.
Nyt kun tämän blogitekstin kirjoittamisen aikana, olen asiaa syvemmin miettinyt, voin nyt kuitenkin ihan hyvillä mielin todeta, että minä todella olen mennyt asiassa eteenpäin, olen ehkä oikeasti osannut tietyllä tapaa päästää irti pahimmasta. Ja nykyään oikeasti mietin useammin sitä kaikkea hyvää mitä oli ennenkuin menetin isin, enkä sitä, miten paskaa nyt on ollut viimeiset 6 vuotta.
En nyt tänään jaksa asiaa enempää pohtia, ja odotan nyt jo innolla, että alkaa nukuttaa, ja huomenna heräisi paremmin mielin. Jospa vaikka huomenna saisin enemmän asioita aikaiseksi, ja jopa voisin oikeasti viettää kivan päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti