Iskä. Olet se rakkain, aina.

Iskä-rakkain.

Katsot minua niin rakastavasti, hymyillen, ylpeänä isänä. Ja minä, onnellisena sylissäsi, turvallisesti nukkuen.

Yhteinen tiemme alkoi 10 marraskuuta, vuonna 1991. Sinä rakastit minua jo siitä hetkestä lähtien, kuin sait tietää, että olet tulossa isäksi. Rakastit minua, jo ennen kuin näit minut. Ja rakkautesi minuun kasvoi vain, kun sait minut syliisi. Minun oli turvallista nukkua sylissäsi, niinkuin tästä kuvasta näkeekin.

Olin vain pieni tyttövauva, joka oli juuri tullut maailmaan, ja joka koki ainoaksi turvapaikaksi, sinun, isäni, ja äitin syli. Kaikki oli vierasta, mikään ei ollut ennestään tuttua tässä maailmassa. Luultavasti kaikki pelottikin...

Hetket kuluivat, päivät menivät, ja vuodet vierivät. Sinä olit jokaisen päiväni turva. Se syli jossa todella olin turvassa. Ja päiväpäivältä sinä rakastit minua vain enemmän. Opin puhumaan kuulemma aika nuorena. N. 1-vuotiaana. Ja sieltähän sitten tupsahti, "isi"-sanakin. Ja se varmasti teki sinut todella onnelliseksi. Ensimmäinen tyttäresi, oppi sanomaan "isi"-sanan. Kun alan nyt miettiä, voin kuvitella sen naurusi, ja ihanan hymysi, kuin kuulit ensi kerran, että puhun, ja että sanoin vielä sinua isiksi. Ja voin myös kuvitella, että hoin sitä sanaa aika tiuhaan, olinhan aikamoinen isin tyttö.


Kului 3,5 vuotta, ja sitten syntyi toinen tyttäresi, Henni. Olit yhtä ylpeä isä. Minä ja Henni olimme sinulle kaikki kaikessa. Sinä todella rakastit meitä. Ja vaikka tiesi äitin kanssa erosivat, sinä et unohtanut meitä, ja rakkautesi minua ja Henniä kohtaan, ei kadonnut koskaan minnekään. Näkemisemme harvenivat kyllä, ethän ollut enää jokapäiväisessä arjessamme mukana. Mutta sinä olit mielessäni, ja minä todella kaipasin sinua, arkeen, juhlaan, kaikkialle. Olithan sankarini. Kun muut ystäväni ihannoivat joitain sarjakuvien supersankareita, tai muumien poliisimestaria, niin sinä olit minun sankarini, kukaan ei voisi olla yhtä urhea, kuin sinä. Kukaan, ei kukaan muu, voisi saada minua nauramaan niin lujaa, kuin sinä.

Sinä aina halusit saada minut nauramaan, ja hymyilemään. Olit hassu isi, teit kaikkia hassuja juttuja. Ilmeitä, asentoja, kaikkea, kaikkea mikä sai minut nauramaan. Minä todella nautin aina siitä, kuin sain viettää aikaa kanssasi. Olin iloisin, kun äiti kertoi, että isi tulee tänään. Me pelasimme yhdessä kun tulit, sinä, minä ja Henni. Me nauroimme, ja olimme iloisia yhdessä. Ja minä muistan, muistan sen aina, mikä oli lempinimeni. Olin "Läskipää", se sai minut aina nauramaan, kun sanoit sen sanan. Se ei loukannut minua, se lämmitti mieltäni, oli ihana olla isin tyttö, ja olla vielä kaikenlisäksi läskipää. Otit aina hiuksistani kiinni, ja sanoit ihanalla äänelläsi minua läskipääksi. :)

 

Tässä kuvassa, olemme isä, isän vaimo Nina, minä ja Henni. Isi ja Nina olivat juuri menneet naimisiin, vuonna -99. Ne olivat kivat häät, ja otimme Ninan hyvin vastaan Hennin kanssa. (Vaikka onhan se pienien tyttöjen vaikea ymmärtää, miksei isi ole äidin kanssa.)
 
Tapaamisemme hieman vähenivät, mutta minä jaksoin odottaa, jaksoin odottaa sitä, että taas saan nähdä sinut. Muistan aina, kun seisoin pihamme kalliolla, hymyillen, tietäen että sinä ja Nina saavutte pian hakemaan minua ja Henniä, luoksenne. Vatsassani kipristeli, olin intoa täynnä, koska tiesin, että saan taas olla kanssasi.
 
Pelasimme kanssasi usein pleikkarilla kaikkia autopelejä, minä todella tykkäsin niistä. Muistan kun makasin vatsallani patjalla, ja katsoin kuin sinä pelaat, minä todella ihailin sinua, olit hyvä pelaamaan. Ja olit mielestäni hyvä kaikessa, ihan kaikessa mitä teitkään.
 
 
 
 

Tässä kuvassa, olemme yhdissä häissä. Katseestasi huomaa, miten paljon oikeasti minua rakastat. Katsot niin kovin ihanasti, pieni hymy huulillasi. Ja minä pidän kädestäsi lujaa kiinni, enkä haluaisi irrottaa ikinä, en haluaisi ikinä liikkua viereltäsi.

Olin pieni tyttö, joka rakastaa isäänsä, enemmän kuin mitään muuta. Olin pieni tyttö, joka ihannoi isäänsä, enemmän kuin mitään muuta. Olit kaikkeni, se ihminen, jonka olisin aina halunnut pitää elämässäni.

Vuosia taas kului, näkemisemme vähenivät edelleen, mutta sinä soittelit, sinä et ollut unohtanut meitä. Sinä edelleen rakastit. Ja vaikka minun oli vaikea pienenä tyttönä ymmärtää, miksei isi tule, miksei isi ole täällä, niin nyt ymmärrän, miksi et ollut, ja miksi et tullut. 

Puhelusi kuitenkin aina saivat  minut piristymään, sait minut aina nauramaan.

Mutta.........Vuonna 2004, minun ja Hennin, pienien tyttöjen maailma, oli kuitenkin särkymässä, kun saimme puhelun, joka todella oli muuttamassa elämämme. Isä oli sairaalassa. Huonossa kunnossa.

Muistan, kuin kirjoitin nettiin yhdelle foorumille, missä usein kävin, että isäni oli sairaalassa, ja että olin surullinen. Foorumille alkoi ilmestyä tekstejä, missä kaikki lähettivät voimia, ja rukoilivat isäni puolesta. Minäkin rukoilin, joka ilta, joka aamu, ja välillä päivälläkin. Minä en toivonut mitään muuta niin paljon, kun että saisin nähdä isäni vielä, että isi jäisi meidän luo, eikä lähtisi kokonaan pois.

Mutta minä näinkin isäni vielä, menimme äidin, ja isän siskon kanssa katsomaan isiä sairaalaan. Mutta, se käynti oli minulle, nuorelle tytölle kova paikka. Isin silmät eivät enää hehkuneet sitä iloa, mikä niissä ennen hehkui, ne kasvot eivät enää olleet yhtä onnelliset kuin ennen, ja...isi näytti muutenkin kuin aivan eri ihmiseltä.

Sairaalassa käynti oli rankka, sinä olit oikeasti huonossa kunnossa. Mutta silti, sinä kyselit kaikkea, ja minä innoissani hehkutin sinulle että alan pelaamaan sählyä, ja sinä olit ylpeä minusta, hymyilit minulle. Minä, nuori tyttö, olisin halunnut parantaa sinut, olisin halunnut syöksyä syliisi, halata lujaa, ja sanoa että rakastan sinua. Mutten pystynyt. Minun mieli, alkoi ymmärtää, että sinä todella olet lähdössä lopullisesti.

Lähdimme sairaalasta, ja nousin tuolilta, viereltäsi, ja en saanut suustani sanoja, olisin niiin kovasti halunnut sanoa, että rakastan, mutta suuni suostui sanomaan, vain: "Heippa". Kai minä jotenkin, yritin vielä uskotella itselleni, että näen isin vielä, että voin vielä sanoa monesti miten paljon rakastan.

Ei tainnut kulua kuin viikko...Ja olin illalla mennyt nukkumaan. Minulle tuli outo olo, ja äitini puhelin soi. Äitini meni kauemmas huoneestani puhumaan, eli en saanut selvää, mitä äiti puhui. Mutta silti, siitä hetkestä lähtien tiesin, että nyt isi on poissa, nyt en enää ehdi sanoa miten paljon rakastan, ja miten paljon ihannoin todella isiä. Nyt en enää saisi nauraa isin kanssa, en enää saisi ikinä, en ikinä kuulla isin naurua, tai nähdä hassuja ilmeitä.

Ja minun maailmani särkyi, miljooniin triljooniin palasiin, mitä kukaan ei voisi koskaan saada takaisin pakoilleen.

Ikävä on ollut siitä illasta lähtien, maailman suurin, jouduin todella hetki hetkeltä, ja päivä päivältä, kokoamaan maailmaani uudelleen. Päässäni pyöri kysymys; "Mitä minun maailmani on enää ilman isiä?"

  "Mitä minä nyt enää odotan? Kun en voi odottaa, milloin näen isin. "

"Miksi isi? Miksi?"

"Isä, tule takaisin, mulla on ikävä"

Kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, pyöri päässäni, ja pyörii edelleen. Ja tulee pyörimään aina. Maailmani ei tule koskaan olemaan samanlainen kuin se oli silloin, kun isi oli vielä täällä.

Mutta, olen saanut palasia kokoon, olen osannut koota maailmaani vuosi vuodelta ehjemmäksi. Mutta, muutamia palasia en saa koskaan paikalleen, elämässäni asuu aina tietynlainen tyhjyys, se tyhjyys, ettei ole isiä enää elämässä, niin, että sen voisi nähdä, kuulla ja tuntea. Jotkut hetket ovat todella taistelua, ikävän kanssa. Kun haluaisi palata vuosia taaksepäin, haluaisi palata siihen hetkeen, kun isi piti kädestä kiinni, tai siihen hetkeen, kun isä nauraen sanoi minua läskipääksi.

Kaipaan sinua, ikävöin sinua, ja minuun sattuu kovin, kun et ole enää täällä, elämässämme.

Haluan vielä sanoa muutamia sanoja, ja jokainen sana on omistettu isille. "Isä, minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, aina. Jokainen hetki kanssasi oli kultaakin arvokkaampi. Olit sankarini, ja tulet aina olemaan. Ihailen sinua aina. Toivon todella, että kuulet joka päivä ajatukseni, ja sanani, mitkä haluan sinun tietävän. En unohda sinua koskaan. Ja nyt tiedän, että olet paremmassa paikassa, ilman kipuja, särkyjä ja se maailma, missä nyt olet, on kaunis. Sen minä tiedän. Sinä ansaitset vain parasta. Isä, olet turvassa sydämessäni, ja muistan yhteiset vuotemme aina, en unohda niitä koskaan. Ne ovat aina syvällä sydämessäni, ja sinulle on aina isoin paikka sydämestäni. Ja olen aina oma läskipääsi."

Lopuksi, haluan vielä lisätä ihanan kuvan, kuvan joka lämmittää mieltäni, kun kuvaa katselen.

Me todella olemme kuvassa onnellisia yhdessä, ja pysymme aina yhdessä, sydämemme ovat kietoutuneena toisiinsa. Rakkautemme elää aina.

ISÄ, MINÄ RAKASTAN SINUA. AINA.